Kohtaamisia

kohtaamisyhteiskunta

 

 

Näin illan hämärtyessä tulee mieleen moninaisia ajatuksia. Viime aikoina olen jäänyt pohtimaan opiskeluaikanani hankkimaa kirjaa Kohtaamisyhteiskunta, ja siitä kumpuavia ajatuksia. Tuo kirja puhutteli silloin, ja puhuttelee edelleen. Minusta monesti tuntuu, että kesken kiireen ja valtavan informaatiotulvan unohdamme toisemme emmekä kohtaa. Kohtaaminen on mielestäni monitasoinen, jäljen jättävä ainutlaatuinen kokemus. Me kohtaamme joka päivä jonkun, jotakin ja jossakin. Omaa työotettani ja asennettani elämää kohtaa leimaa vahva kiinnostus kohtaamiseen. Kohdata toinen ja itselle uusi on aina opettavainen kokemus. Uinnin ohjauksessa kohtaan uimarin, joka tarvitsee apua tekniikassa, vauhtia koneeseen tai vahvaa peruskestävyyttä. Rehellinen kohtaaminen altaassa yhdessä uimarin kanssa on omassa työssäni siinä aina niin kiinnostavassa vesielementissä yhdessä olemista ja kohtaamista. Kohdata uimaria haastavat voimat; noste, vastus, painovoima ja työntövoima. Oppia olemaan yhtä veden kanssa, oppia kohtaamaan itsensä elementissä, jossa kanssasi on vain veden kohina, kirkas läpinäkyvä kolmiulotteinen ulottuvuus ja sinä. Kohdata ja käsitellä ne ajatukset joita tuossa hiljaisuuden maailmassa tulee vastaan.

Opetuksellisessa kohtaamisessa pyritään löytämään keinoja, joilla kohdata ne vaikeudet ja löytää voimavarat, millä arkinen punnerrus helpottaa. Jätämme aina jotakin itsestämme ja parhaimmillaan kohtaaminen onkin juuri vuorovaikutuksellinen voimauttava kokemus, missä niin kohtaaja kuin kohdattava saa jotakin, mikä jättää jäljen, mielikuvan ja muiston. Onko yksi opetuksen tehtävä opettaa kohtaamaan? Työtäni leimaa profiloitunut ote kohdata nuori siinä arjessa, missä pulmat ilmentyvät. Maaperä on monesti räjähdysherkkä ja jokainen kohtaaminen on erilainen. Olisiko suoran kohtaamisen sijasta järkevää tehdä siirto tai vältellä? Olemmeko liian arkoja kohtaamiseen, epävarmoja uuden edessä ja muutokselle allergisia? Oman työni huippuhetkiä, niitä muistorikkaita kohtaamisia ova olleet tilanteet, joissa nuoressa tapahtuvan muutoksen näkee konkreettisesti. Nuori oppii kohtaamaan, nuorta opitaan kohtaamaan ja vaikeuksien kautta saavutetaan tavoite. Meillä ei yhteiskuntana ole varaa unohtaa kohtaamista tai pelätä kohdata. Nuorten ongelmat on kyllä ratkaistavissa, kaikkihan me joskus olemme olleet niin ihastuttavan vihastuttavia murkkuja. Ja kun omiakin vanhempiani olen joskus jututtanut, niin kaippa nuo ilman suurempia traumoja ovat minunkin murroiästä selvinneet ja säilyneet hengissä silloin aikoinaan murkun kanssa.

Nuoren epävarmuus, ajatus omasta voimattomuudesta ajaa monesti hänet tekoihin tai toimii, mitä meidän aikuisten on vaikea ymmärtää. Jokainen nuori tarvitsee olkapään, kuuntelijan ja kohtaajan. Nuoren ottaessa etäisyyttä perheeseen, on kohtaamisen oltava hienotunteista. Nuori hakee tuolloin itseään, paikkaansa yhteiskunnassa ja hyväksyntää. Emme kuitenkaa saa unohtaa kohtaamista, aikuisen kokoinen nuori on vielä lapsi, joka tarvitsee ohjausta ja opastusta. Itselleni tämän syksyn yksi mieleenpainuvia kohtaamisia oli reissu Vesijärvelle. Minä, nuori ja syksyinen järvimaisema. Retken aikana rantauduimme saareen, kalastelimme ja laitoimme nuotion. Siinä nuotion ääressä, luonnon helmassa alkoi hieman jurruttava nuorikin jutella. Kun ei tekemällä tee tilannetta, että ehkä meidän nyt pitäisi jutella niin nuori kokee turvallisuutta ja alkaa kohdata. Tuo arkinen kohtaaminen on juuri sitä mikä meillä kesken kiireen meinaa unohtua. Kuka tekee kiireen? Emmeköhän me itse tee kiireemme, mihin meillä valmiissa maailmassa niin hoppu on?

Itse jatkan ponnekkaasti taas eteenpäin kohtaamisenpolulla, polku on pitkä ja matka unohtumaton. Hyviä kohtaamisia siis teille kaikille!